Pullo sihahtaa mukavasti avattaessa. Väri on melko tumma eikä todellakaan mitenkään kaunis, mieleen tulee se proverbiaalinen kuravesi. Hieman on kirkastumista tapahtunut, kätensä saattaa nähdä tuopin lävitse. Sentin vaahtokerros muodostuu vähän korkeammalta kaadettaessa mutta häviää nopeasti.
Maistaessa tulee ensiksi mieleen kotisima. Humaloinnin kyllä maistaa ja osin haistaakin, mutta maussa on hallitsevana tietynlainen epämääräinen makeus. Taustalla häilyy keitettyjen vihannesten "tuntuma", mikä saattaa olla dimetyylisulfidin makua? Heikko kiehunta, hidas vierteen jäähdyttäminen ja bakteerinen kontaminaatio ovat eräitä mahdollisia syitä tämän yhdisteen liialliseen (maistettavaan) läsnäoloon oluessa, ja tässä ensimmäisessä keitossa taisimme syyllistyä noihin kaikkiin mainittuihin puutteisiin. Tosin olen maistavinani maun voimakkaampana toisissa pulloissa kuin toisissa, mikä antaa aiheen epäillä olisiko osa syystä siinä, että jotkut pullot sanitoitiin astianpesukoneessa ja toiset StarSanilla? Mene ja tiedä.
Kyllähän tässä kuitenkin ihan oluen makuakin on, ehkä reseptin tarkoittamaa määrää suurempi siivu Münichia saa aikaiseksi aika vahvasti viljaisen/leipämäisen aromin. Ja parin pullon jälkeen alkoholin läsnäolo tulee myös empiirisesti todistettua (mikä on lohdullista).
Joten rehellisesti sanottuna ei tämä kovin häävi ollut. Mutta mieli on siltikin vahvasti plussan puolella. Seuraava erä on jo pullotettu (kts. seuraava postaus), ja se oli jo selkeästi kehittyneempää tavaraa. Sitä paitsi jotenkin tässä on koko ajan ollut tärkeimpänä aspektina itse tekeminen ja kavereiden kanssa häärääminen. Ja olisihan se kamalaa jos ensimmäisellä yrittämällä tulisi täydellistä, silloin ei olisi enään mitään syytä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti