25.9.14

Black Ale: maistelu

Niinhän tämäkin sitten valmistui. Kaatuu lasiin todella tumman punertavana, tosin väri erottuu vain valoa vasten, lasissa näyttää mustalta. Valoa vasten katsottuna huomaa myös oluen olevan melkein täysin kirkasta. Vaahto ei jaksa kauan sinnitellä tämänkään pinnalla. En todella tiedä mihin tätä vertaisi? Schwarzbierit ovat lagereita ja Cascade Black Alet humaloidaan käsittääkseni yleensä jenkkihumalilla. No ei sillä luokituksella niin väliä.



Jännä tunne juoda olutta jonka silmät kertovat olevan paksua ja täyteläistä, mutta makuaistia onkin vastassa suutuntumaltaan perusalea vastaava juoma. Salmiakkia, hiivaleipää, toffeeta, punaviiniä, lihalientä. Ylijäämämakeutta juuri sopivasti. Tätä kun saisi jossain viikinkinuotiolla kaalimuhennoksen kera. Kielen sivuilla häivähtää humalointi ja hiilihappo. Voisi olla aavistus enemmän humalan aromia. Ja katkeroakin, mutta vain aavistus. Makea pähkinäisyys, speltti? Harvinaisen hieno tasapaino tummien sävyjen ja kantavan mutta keveän rungon ja moniulotteisen profiilin suhteen. Alkoholi on todella mieto niinkuin laskimetkin kalkuloivat, varmaan siellä neljän prosentin pinnassa, mutta sekin sopii tähän tekeleeseen, todellista janojuomaa.

Todella mukava yllätys ensimmäisen niin ja näin onnistuneen satsin jälkeen saada nauttia näinkin onnistuneesta tuotoksesta. Tietenkin heti mietimme parannuksia tähänkin; se hippusen vahvempi humalointi ja ehkä aavistus vähemmän hapotusta pullotusvaiheessa. Ihan hieman runkoa lisää. Ja seuraavalla kerralla isompi satsi koska tämähän loppu käsiin!

23.9.14

Länsirannikon tyyliin

Ensimmäinen "oma" resepti keiteltiin kauniina syyskuisena sunnuntaina. Reseptin laatimisessa käytin avuna biabrewer.info- sivustolta ilmaiseksi ladattavaa BIABicus- laskuria. Kyseessä on exceltaulukon muotoon laadittu työkalu, joka kätkee sisäänsä todella monia vuosien ajan mietittyjä ja hiottuja toimintoja. Kun sen kanssa pääsee alkuun, on se todella harvinaisen toimiva apuväline.


BIABicus.

BIABicus ottaa huomioon sellaisia asioita joita ei yleensä sanota ääneen tai määritellä olutresepteissä. Kun esimerkiksi jokin satunnainen resepti sanoo "eräkoon" olevan vaikkapa 20 litraa, niin mitä se oikeastaan tarkoittaa: vesimäärää jolla aloitetaan, keiton lopuksi kattilassa 100-asteisena olevaa vierremäärää, käymisastiaan jäähdytettynä päätyvää vai loppujen lopuksi pullotetuksi tulevaa määrää? Jos näitä ei erikseen määritellä, ei ole oikeastaan mitään tapaa niitä päätelläkään. Tällaisia epäkohtia BIABicus pyrkii oikaisemaan, mikä tietysti vaatii itseltä vähän enemmän mittausten tekemistä jotta tiedetään missä milloinkin mennään. Eilen esimerkiksi saimme vihdoin suoritettua kattilamme "kalibroinnin": mittasimme teräsviivoittimella kuinka paljon mikäkin täyttömäärä on senteissä. Tämä tekee kattilassa jäljellä olevan nestemäärän tarkistamisen lapsellisen helpoksi.


Mutta joo, reseptiä lähdettiin pähkäämään ihan fiilispohjalta. Amerikkalaistyylinen suhteellisen vahva IPA, johon olisi mukava saada sellaiset voimakkaan sitruksiset aromihumaloinnit joita parhaimmissa kaupallisissa esimerkeissä saattaa maistaa. Mielessä oli mm. Founders:in "All-Day IPA" ja BrewDogin "PunkIPA".

Kyselin biabrewer- foorumilla paljon neuvoja ja sain niitä todella paljon. Tuntui vaikealta uskoa että naputtaa vaan reseptin sisään laskuriin ja toimii annettujen ohjeiden mukaan. Lopulta uskoin ja tein seuraavanlaisen mallaslistan:

80% Pale ale
10% CaraPale
5% Munich 18
5% mallastettu Ruis

Ruista laitettiin mukaan vähän jotain "poikkeavaa" antamaan. Tavoiteominaispainoksi asetin 1.060, millä pitäisi päästä sellaiseen viiden ja puolen prosentin alkoholipitoisuuteen. Muuten halusimme pitää oluen "palena" eli vaaleana.

Humaloita tulikin sitten mietittyä pidempään. Humalointiin ei tunnu olevan yhtä eikä kahtakaan oikeaa tapaa eikä ohjetta. Otin perusideaksi yleisen IBU-, eli katkerotason, määrittämisen suhteessa vierteen ominaispainoon. Selaillessani vastaavan tyylisten oluiden kyseistä suhdelukua (BU:GU, eli bitterness units:gravity units), tuntui se olevan vähän alle yksi. Eli asetin laskuriin tavoitteeksi 50 IBU:a. Se on BU:GU-suhteena 0,83.



Sitten piti päättää "humala-aikataulu" eli milloin lisäykset tehdään ja kuinka paljon milläkin kertaa lisätään. Aikaisemmin keitossa lisätyt antavat katkeroa, myöhemmin lisätyt aromia. Suunnitelmissa päädyttiin siihen, että heti maltaiden kattilasta poistamisen jälkeen lisättäisiin iso panos katkerohumalaa ns. "First Wort Hoppingina" (FTW), minkä sanotaan tuottavan vahvan mutta jotenkin samalla pehmeämmän katkeron kuin esim. sama määrä 60 minuutin kohdalla lisättynä. Samalla humalasta irtoavien katkerojen hyötysuhde nousee noin 10%, joten säädin IBU- maalia kolme pistettä alemmas 47:een, jolloin lopullinen määrä pysyisi ehkä tuossa suunnitellussa viidessäkymmenessä. Kovin teoreettista.

Seuraavat humalat menisivät sisään vasta kun enään viisi minuuttia keittoaikaa olisi jäljellä, ja viimeiset sen jälkeen kun vierrettä olisi jo jäähdytetty hetken verran, noin yhdeksäänkymmeneen asteeseen. Tässä vaiheessa humalat pataan ja vartin seisotus, ns. "hop stand". Sitten jäähdytys normaalisti loppuun.

Humalalajikkeiden saatavuus määräsi vähän valituksi tulleita lajikkeita mutta kaikki kolme ovat selkeän amerikkalaisia lajinsa edustajia: Citra, Amarillo sekä Willamette. Ainakin kun niitä kuivana pussista nuuskutti niin aromit sopivat hienosti yhteen; Citra selkeimmän kirpeällä sitruksisuudella, Amarillo aavistuksen pihkaisemmalla greippisyydellä, Willametten hoitaessa hyvin bassolinjan maanläheisemmällä juurekkuudellaan. Saa nähdä miten kombo lopputuotteessa soittaa yhteen.

Mutta siis: Bru'nwaterilla ennustettiin taas mineraalilisäyksiä veden virittämiseksi. Käytimme jälleen "Pale Ale"-profiilia, missä sulfaattitaso nostetaan 300 ppm:aan humalointia korostamaan. Laskelmat tehtiin kuitenkin ennustetun lopullisen vierremäärän mukaan, koska olen alkanut ajatella että määrällisesti suurta BIAB- keittoa keittäessä, missä haihtuminen voi olla melko suurta, voi lopullisen vierteen mineraalipitoisuus nousta monta kymmentä prosenttia alkutilannetta suuremmaksi. Näin siltikin vaikka oletettaisiin osan mineraaleista poistuvan maltaiden mukana ja osan haihtuvam tai tiivistyvän kattilan pohjalle. Sekaan meni kipsijauhetta, Epsom-suolaa, joditonta keittosuolaa ja nestemäistä kalsiumkloridia.

Vauvalämpömittari 

Itse keittäminen sujui jo jonkinlaisella rutiinilla. Löysimme suhteellisen oikeaa näyttävän lämpömittarinkin, se oln vain säälittävän pienikokoinen nysä. Mäskäys 66-asteessa 90 minuuttia. Maltaita pussiin kaataessa kämmähti vähän Munichia maahan, mutta se korvattiin lisäämällä aavistus enemmän ruista. Kokonaisuudessaan maltaita oli melkein kymmenen kiloa.


Pussin poistamisen jälkeen FWH- humalat todella lisättiin samantien pataan, 36 grammaa Citraa. Ominaispaino oli tässä vaiheessa 1.048, kun BIABicus ennusti 1.046, ainakin omasta mielestä tämä oli vaikuttavan lähellä!


Keitossakaan ei tapahtunut mitään kummallista. Servomyces-ravinne varttia ennen liekin sammuttamista, loput keittohumalat, ja sitten se lyhyt jäähdytys ennen "hopstandia". Vähän huoletti lisätä humalapussia kiehumattomaan vierteeseen, pöpökammoista ainakin. Ehkä sen pussin olisi voinut keittää etukäteen? Lopullinen ominaispaino näytti muuten 1.062, joka antoi tehokkuuslukemaksi 83,3%, mikä oli yllättävän korkea.

Lautasellinen jämähumalaa.

Olimme suunnitellet saavamme 30 litraa vierrettä käymään asti, mutta eihän tuohon pyttyyn mahtunut kuin 28 litraa! Kaato ämpäriin ja kymmenen minuutin ravistelu tuotti lisäksi niin paljon vaahtoa ettei lämpöjä saanut surkean pienellä mittarillamme mitattua. Pähkäilimme hetken asiaa, mutta kun käymisastian tarramittari näytti 25-astetta, eikä mitään muutakaan oikein ollut tehtävissä, niin hulautimme kaksi pussillista valmiiksi nesteytettyä US-05:sta sekaan, ja suljimme kannen. Tuo kaksi pussillista on jotakuinkin tarkalleen 0,8 g/ litra hiivaa, mikä on valmistajan suositusten yläraja. Toivottavasti käy tällä määrällä oikein kuivaksi asti.

Käyminen alkoi viiden tunnin kuluttua hiivan lisäämisestä, ja on ainakin kahden ensimmäisen päivän aikana ollut suorastaan kiivasta. Vesilukkoon joutuu lisäilemään kirkasta pari kertaa päivässä kun runsas kuplinta tuntuu sitä haihduttavan. Positiivinen ongelma.

Yllättävää oli kuinka helposti BIABicuksella sai tehtyä kelvon oloisen reseptin jolla osui noinkin tarkasti tavoitepainoihin. Humalat olivat kieltämättä keiton lopuksi melkoisen tymäkät, mutta toisaalta on tullut huomattua että jo pullottamiseen mennessä on humalointi aiemmissa erissä reilusti pyöristynyt ja kesyyntynyt. Katsellaan mitä tästä kaikesta seuraa, mutta oppimiskokemuksena tällainen alusta asti itse viilattu projekti on mitä mainioin.

Huomaa Münichit jaloissa.
Aloimme miettimään että isommat erät valmistuisivat samalla vaivalla kuin pienemmätkin, mutta BIAB-tyylin jotakuinkin ainoa heikkous liittyy juuri tähän, että keittopadan on oltava julmetun iso että sinne saa mahdutettua suuren erän maltaat. Meidän reilun 70 litraa vetävässä kattilassamme pystyisi tekemään tällaista 1.060- painoista tavaraa nipinnapin 35 litraa (käymään asti menevää). Satalitrainen pata alkaa olla jo aikamoinen mörssäri.




15.9.14

Lisää pullotusta

Black Ale sai olla 12 päivää käymisämpärissä. Emme siirtäneet sitä ollenkaan ns. "kakkosastiaan", ja eipä tuohon oikeastaan mitään syytä olisi ollutkaan. Käymislämmöt olivat pääosin 18-20 asteen välissä, joskin jakson loppupuolella tuo intiaanikesä vähän nosti päivälämpöjä.


Mittasimme 175g sokeria puoleen litraan keitettyä vettä. Tällä määrällä tähdättiin sinne noin 2,5 paineen hiilihappopitoisuuksiin. Nuo kertoimet kuvaavat hiilihapon painepitoisuuksia; kuinka monen kertainen määrä kaasua on tiettyyn tilaan puristettu.  Sokeriliemi puhtaan tynnyrin pohjalle ja lapolla tumma hyväntuoksuinen olut päälle. Myös maku oli todella erinomainen jo tässä vaiheessa: aavistus paahteisuutta tumman viljaisuuden taustalla ja juuri sopiva vahvahko ja aromikas humalointi.

Ostimme 50kpl uusia 0,5 litran olutpulloja. Pähkäilimme hetken että pitäisikö ne pestä ennen desinfiointia, mutta laiskuuttamme ainoastaan huuhtelimme ne StarSanilla. Toivottavasti tyhmyys ei kostaudu infektioina, ensi kerralla pitää ryhdistäytyä tämän suhteen.


Emme vieläkään omista automaattisesti itsensä tulppaavaa lapon lisäkettä, joten vähän liemet meinasivat valua lattialle pulloa vaihtaessa. Koska pullotusämpäriä täytyy pitää pöydällä lapon imun säilyttämiseksi on työskentelyasento aina aika hankalaa kyykkimistä. Pitäisi olla jokin korkea ja tukeva teline, jotta pystyisi työskentelemään seisten pöydän ääressä, olisi huomattavasti mukavampaa.

Saimme tulokseksi 49 ja puoli pullollista, eli vajaat 25 litraa. Tavoitteena oli saada 27 litraa pullotettua, joten pitää seuraavaan panoon säätää reseptiä huomioimaan paremmin leveän kattilamme suurempi haihtuvuus.


Ominaispainomittari näytti 1.012. Tästä laskuri antoi alkoholipitoisuudeksi miedohkot 4,2 tilavuusprosenttia ja käymisasteeksi (apparent attenuation) 72%. Safalen US-05:n pitäisi käydä vähän kuivemmaksikin asti, voi olla että mäskäyslämmöissä oli jotain sellaista häikkää mikä tuotti vierteeseen enemmän hiivalle kelpaamattomia sokereita tms. Maku ei kuitenkaan ollut mitenkään makea.

Ensi viikonloppuna on vuorossa ensimmäinen omasta hatusta vedetty resepti, "Rye-out APA", mistä olisi tarkoitus tulla reiluilla humala-aromeilla siunattu "länsirannikon" pale ale hitusella ruismallasta mausteeksi. Jenkkihumalia ainakin on postissa tulossa kokonaista 300 grammaa, joten niiden vähyyteen homma ei ainakaan tule kaatumaan. Eikä turhaan kunnianhimon puutteeseen ;)

14.9.14

Luettua: American Sour Beers

Olen lueskellut netissä jo jonkin aikaa Michael Tonsmeiren "The Mad Fermentationist"- blogia. Hän keskittyy lähinnä kaikenlaisten enemmän tai vähemmän epätavallisten oluen valmistustapojen, -tyylien ja -perinteiden kokeiluun ja kehittelyyn. Kun huomasin mieheltä ilmestyneen erilaisten hapan- ja villiolueiden valmistamiseen keskittyvän kirjan, en voinut muuta kuin tilata sen itselleni syntymäpäivälahjaksi.



Kirja on vajaa 400- sivuinen, joten kyseessä ei ole mikään kiireesti hutaistu yleisesitys. Tonsmeire on haastatellut kirjaansa varten suuren osan nykyisistä Yhdysvaltojen erikoisolueiden valmistajista, ja on hänellä esittää paljon tietoa suoraan belgialaisten panimomestareiden kanssa käydyn tiedonvaihdon pohjaltakin. Kirjoittajan tietämys aiheesta on selkeästikin erittäin syvällistä.

Vaikka aihe on erittäin kiinnostava, täytyy sanoa että kirja olisi hyötynyt tehokkaammasta toiminnasta kustannustoimittajan taholta; kirjoitus rönsyilee sinne tänne valtavan tietomäärän keskellä. Kun törmää johonkin mielenkiintoiseen asiaan sitä on hankala löytää nopeasti jälkeenpäin. Kyse ei siis ole mistään "tee näin"- kirjasta, vaikka käytännön ohjeita sinänsä on kyllä paljonkin. Selväksi tulee että erilaisten sekaflooralla toteutettujen käymisten toteuttamiseen ja hallitsemiseen on niin paljon erilaisia tapoja, että on parasta ottaa esimerkeistä inspiraatiota ja kehittää siltä pohjalta oma tyylinsä.

On huima ajatus, että ennen teollista aikaa kaikki oluet olivat tuhansien vuosien ajan sekalaisten mikrobien työtä. Kukaan ei voinut edes kuvitella millaiselta nykyaikainen monokulttuurisen oluthiivan käyttämä juoma maistuisi. Tältä kannalta ajateltuna on surullista olla tuntematta niitä kaikkia makunautintoja jotka meille olisivat tarjolla vaihtoehtoisten menetelmien tuloksena.

Pakkohan sitä oli kokeilla itsekin jotain kirjan innoittamana, joten valmistin tänään illansuussa pienen startterin villifermentaatiolle. Keitin kattilassa 1,5 litraa vettä johon lisäsin n. 2 dl "extra light"- mallasekstraktia ja 11 grammaa Hallertauer Mittelfrüh- pellettejä, sekä ripauksen Servomyces- hiivaravinnetta. Keitin lientä kymmenen minuuttia minkä jälkeen kaadoin sen isoon sanitoituun lasipurkkiin, jonka suuaukon yli viritin harsokankaan jonka kiinnitin kumilenkillä. Kannoin purkin vanhan omakotitalomme takapihalle pöydälle, omenapuiden ja marjapensaiden keskelle. Lämpötila oli n. 15 astetta ja yöksi on luvattu sen laskevan 7 asteeseen. Viileämpien lämpötilojen pitäisi suosia halutunlaisia mikrobeja. Aamulla haen purkin sisään, laitan vesilukolla viritetyn kannen kiinni ja jään mielenkiinnolla odottamaan. Jos kävisi hyvin, ja liemeen eksyisi sopivan sekalainen seurakunta sopivia pöpöjä, voi startteria jatkaa jonkun viikon kuluttua, ja myöhemmin inokuloida sillä kokonaisen vierteen. Mutta ei mennä asioiden edelle. Katsellaan mikä siellä alkaa kasvamaan.


12.9.14

Nro 1: maistelu

Tänään on esikoinen ollut tasan kaksi viikkoa pulloissa. Hiiva on käyttänyt pullottaessa lisätyn sokerin ja luovuttanut aineenvaihtotuotteenaan hiilidioksidia kupliksi olueeseen.

Pullo sihahtaa mukavasti avattaessa. Väri on melko tumma eikä todellakaan mitenkään kaunis, mieleen tulee se proverbiaalinen kuravesi. Hieman on kirkastumista tapahtunut, kätensä saattaa nähdä tuopin lävitse. Sentin vaahtokerros muodostuu vähän korkeammalta kaadettaessa mutta häviää nopeasti.

Maistaessa tulee ensiksi mieleen kotisima. Humaloinnin kyllä maistaa ja osin haistaakin, mutta maussa on hallitsevana tietynlainen epämääräinen makeus. Taustalla häilyy keitettyjen vihannesten "tuntuma", mikä saattaa olla dimetyylisulfidin makua? Heikko kiehunta, hidas vierteen jäähdyttäminen ja bakteerinen kontaminaatio ovat eräitä mahdollisia syitä tämän yhdisteen liialliseen (maistettavaan) läsnäoloon oluessa, ja tässä ensimmäisessä keitossa taisimme syyllistyä noihin kaikkiin mainittuihin puutteisiin. Tosin olen maistavinani maun voimakkaampana toisissa pulloissa kuin toisissa, mikä antaa aiheen epäillä olisiko osa syystä siinä, että jotkut pullot sanitoitiin astianpesukoneessa ja toiset StarSanilla? Mene ja tiedä.

Kyllähän tässä kuitenkin ihan oluen makuakin on, ehkä reseptin tarkoittamaa määrää suurempi siivu Münichia saa aikaiseksi aika vahvasti viljaisen/leipämäisen aromin. Ja parin pullon jälkeen alkoholin läsnäolo tulee myös empiirisesti todistettua (mikä on lohdullista).

Joten rehellisesti sanottuna ei tämä kovin häävi ollut. Mutta mieli on siltikin vahvasti plussan puolella. Seuraava erä on jo pullotettu (kts. seuraava postaus), ja se oli jo selkeästi kehittyneempää tavaraa. Sitä paitsi jotenkin tässä on koko ajan ollut tärkeimpänä aspektina itse tekeminen ja kavereiden kanssa häärääminen. Ja olisihan se kamalaa jos ensimmäisellä yrittämällä tulisi täydellistä, silloin ei olisi enään mitään syytä jatkaa.

2.9.14

Black Ale

Sitten tulikin jo aika keittää seuraava olut. Resepti sanoi Schwarzbier, mutta kun ei meillä vielä ole jääkaappia lagereiden viileässä käyttämiseksi, niin kutsuttakoon tekelettä Black Ale:ksi. Tumma mutta rungoltaan porteria ja stouttia reilusti kevyempi olut.


Edellisestä kerrasta viisastuneina hankimme uuden Muurikka D-400- rengaspolttimen, jonka nimelliset tehot ovat 11,4 kW. Laitteessa on kaksi poltinrengasta, ulompi ja sisempi. Kaasunkulutuskin on toki suurempi, n.800 grammaa tunnissa, joten 5 kilon pullo riittää nipinnapin kahteen keittokertaan.

Polttimen alla on metallinen liekkisuoja.

Veden säätämisessä valikoitui Bru'nwaterista "Brown Malty"- vesiprofiili. Mistään nettikaupasta ei löytynyt kalsiumhydroksidia, mikä olisi parhaiten liukeneva muoto lisätä kalsiumia. Nyt vesiviilaukset jäivät vähän vaillinaisiksi, mutta lisäsimme kuitenkin 3,2g kipsijauhetta ja 4,1g (tällä kertaa jodioimatonta) ruokasuolaa. Kokonaisvesimäärä oli 45 litraa, ja lisäyksien kanssa BW ennusti mäskille pH:ksi 5,6. Tämä vaikuttaa entsyymien toimintaan mäskäysvaiheessa, ja se olisi voinut olla pari kymmenystä matalampikin. Toisaalta, ilman pH-mittaria tämä kaikki on pelkkää arviointia, joten ei siitä sen enempää huolia.

Käynnistimme polttimen ja hyvin nopeasti kävivät selviksi suurempien lämmitystehojen edut. Strike-in-lämpö 67-astetta tuli vastaan melkein samantien. Asettelimme BIAB-pussimme paikoilleen ja kaadoimme perään maltaat:

- 3.2kg Munich 1
- 2kg Pilsner Malt
- 200g Chocolate Spelt
- 160g Carahell
- 100g Carafa type 2
- 100g Roasted Barley




Lämpötilojen mittaaminen ei vieläkään ollut yhtään sen yksiselitteisempää, vaikka olimme hankkineet uuden lämpömittarinkin. Laskimme kattilan hanasta nestettä pohjalta maltaiden alta ja kaadoimme sen takaisin pinnalle, näin ehkä vähän lämpöjä tasaten. Lämmöt putosivat kuitenkin yllättävän paljon, noin 61:een, ja starttasimme polttimen muutamaksi minuutiksi kunnes mittari näytti taas 66-astetta. Sitten kansi vaan kiinni ja viltti päälle.

Mäskäys kesti jälleen 90 minuuttia ja puolen tunnin välein sekoitimme varovasti sekä tarkistimme lämmöt. Tällä kertaa lämpötila pysyi hyvin tasaisena, laskien vain yhden asteen. Emme tehneet tällä kertaa mash-outtia, vaan nostimme pussin viljoineen kerralla pois ja valuttelimme niitä hetken ämpärin päällä.



Kiehuvaksi kuumentuminen tapahtui niin ikään nopeammin. Kun kiehuminen alkoi, oli myös kupliminen paljon reippaampaa. Tämän tulisi olla hyvä asia mm. proteiinien kunnollisen saostumisen takia. Humalana oli tällä kertaa Hallertauer Mittelfrüh, perinteinen saksalainen lajike. Lisäykset menivät pataan keittoaikaa ollessa 80, 20 ja 1 minuuttia jäljellä, ja määrät olivat 42, 28 ja 19 grammaa. Käytimme taas pellettejä harsopusseissa.

Sillä välin oli aika käydä valmistamassa hiiva. Käytimme Safale US-05- kuivahiivaa, joka on suosittu kuivaksi käyttävä jenkkialehiiva. Valmistajan suositusten mukaisesti mittasin hiivaa 0,7 grammaa per käymään päätyvä litra olutta. Keitin 2,5dl vettä jonka kaadoin suureen sanitoituun lasipurkkiin jäähtymään. Kun lämpö oli 28-astetta, ripottelin hiivan hiljakseen nesteen pinnalle sellaisella vauhdilla ettei paakkuja päässyt muodostumaan. Folio päälle suojaksi ja puoleksi tunniksi lepäämään. Sitten uusi sekoitus noin puoli tuntia ennen vierteeseen kaatamista.



Sillä aikaa kattilaan meni humalien lomassa jälleen myös Servomyces-hiivaravinne, jonka kapseli näprättiin auki ja jauheet ripoteltiin vierteeseen. Tosin keitto oli ilmeisesti tällä kertaa sen verran kuumempi että perään pudotettu kapselin jämä suli kerralla olemattomiin. Juuri ennen kuin liekki sammutettiin nappasimme mittalasiin näytteen ominaispainomittausta varten.

Jäähdytys tapahtui jälleen kuparikiepillämme, joka voisi olla kyllä vähän isompi, siis sisältää suuremman pinta-alan kuparia, mikä tietenkin parantaisi jäähdytystehoa. Pidimme vedenpainetta tällä kertaa kovemmalla, ja jäähtyminen alle kolmeenkymmeneen asteeseen tapahtuikin nopeammin, noin 40 minuutissa.


Tavoitteena oli saada käymisämpäriin 27 litraa valmista vierrettä. Kiehuminen oli kuitenkin niin voimakasta että haihtuminen oli ollut odotettua suurempaa. Laskin jälkeenpäin että se oli ainakin 12 litraa tunnissa. Kattilamme on malliltaan melko leveä mikä lisää tietenkin haihtumista entisestään. Asia pitää ottaa seuraavilla kerroilla huomioon. Lopulta saimme saaviin kokoon vain vajaat 26 litraa vaikka jätimme kattilan pohjalle ainoastaan paksuimman sakan.

Käytetyt maltaat jatkoivat matkaansa ruoanlaiton lisäaineeksi.

Ravistelimme käymisastiaa kymmenisen minuuttia jotta vierteeseen sekoittuisi mahdollisimman paljon happea. Tässä vaiheessa vierteen lämpö oli noin 25-astetta ja hiivan 21-astetta. Olisi ehkä ihanteellista että lämmöt olisivat keskenään vielä pari astetta lähempänä, mutta näillä mentiin. Hiiva sekaan, kansi kiinni ja vesilukkoon 40% viinaa pöpöt tappamaan. Käymisastia jätettiin vanhan puutalomme eteiseen jossa lämmöt näin syksyisin ovat noin 18-20 astetta.

Keittäminen kesti kuitenkin uudellakin polttimella sen viisi ja puoli tuntia. Ominaispainoksi tuli 1.044, kun reseptin tavoite oli 1.048. Mash-outilla olisi ollut saatavilla se pari pistettä lisää. Ollaan kuitenkin tyytyväisiä tähänkin.

Tällä kertaa ei muuten tarvinnut käymisen alkamista odottaa kuin noin kuusi tuntia, ja jo seuraavana aamuna kuplavana purkautui vesilukosta jotakuinkin taukoamattomana virtana. Huolellisuus kannattaa.